Ihon kanssa

Näin ajattelen nyt.

E-pillereiden aloituksen jälkeen elämä on ollut yhtä vuoristorataa. Loppukesään ehkäpä alkusyksyyn saakka finnit todella vaivasivat. Laskin pillereiden aloituksesta päiviä ja viikkoja, lopulta kuukausia. Joka päivä oli yhtä hankala katsoa peiliin ja joka päivä oli yhtä hankalaa todeta, ettei mitään muutosta ollut taaskaan tapahtunut.

Mutta nyt. Yksittäisiä näppyjä tulee yhä ja poskissa on arpien muodossa muistoja elämän kolhuista. Mutta. Minä alan näyttää taas normaalilta, olen saanut kasvoni takaisin. Tätä kun ajattelen, niin tunne on uskomaton. Vielä muutama kuukausi sitten minut tavannut ihminen varmasti katsoi, että siinäpä on tyttö, jolla on paha akne. Eipä ole kovin kaunis, aika ällö. Nyt tiedän, että kun tapaan uuden ihmisen, hän ehkä katsoo hetken finnieni jättämiä jälkiä, ajattelee että olen tainnut selvitä ihosairaudesta ja unohtaa asian sitten.

Ja niin minäkin. Kaikkia ajatuksiani ei enää hallitse ihoni. Kun puhun kasvotuksin toisen ihmisen kanssa, en enää ole tuskallisen tietoinen ihoni huonosta kunnosta tai epätäydellisyydestäni. Olen saanut voimaa hyväksyä itseni tällaisena, näiden pienten jälkien kanssa. Ehkäpä nekin vielä tästä haalistuvat.

Syksy onkin siis tuonut mukanaan paljon hyviäkin asioita ja uutta toivoa

Minä en koskaan ole ollut mikään syksy-ihminen. Kaikki se kylmä ja pimeä ei vaan ole mieleen. Ja yksi syy siihen varmasti on myös se, että ihoni menee ihan karmeaksi syksyn kylmillä.

Olen tässä kesän ja etenkin alkusyksyn aikana ehtinyt saada ihoni omaan tasooni nähden melkoisen hyvään kuntoon. Ajoittain ei ole ollut yhtä ainoaa finniä naamassa, ainoastaan punaisia jälkiä. Se on ollut uskomatonta! Nyt syksy on kuitenkin tuomassa murheet ja entisen takaisin. Pelkään ihan todella, että ihoni menee samaan jamaan kuin mitä se on hoidon alussa ollut. En kestä ajatusta siitä, että näyttäisin pian taas samalta kuin silloin.

Taitaa vain olla niin, ettei minulle ole koskaan tarkoitettu hyvää tai edes siedettävää ihoa. Niin se vain on.  Nyt on vain keksittävä keinot selvitä huonon ihon kanssa näistä syksyn mustista päivistä. Onhan sitä elämässä muutakin kuin vain iho. Ja onhan minussakin paljon muuta kuin vain ihoni.

Minä olen valehtelematta elänyt koko nuoruusikäni kuulematta juuri ainuttakaan kehua ulkonäöstäni. Ei sillä, eipä siinä mitään kehumista olekaan. Mutta varmaan juuri siksi muistan kirkkaasti jokaisen ulkonäkööni positiivisesti kohdistuneen palautteen. (Puhumattakaan niistä pahoista kommenteista…)

Mieleeni on esimerkiksi syöpynyt lähtemättömästi, kuinka joskus yläasteella kun olin lähdössä kouluun (sairastin jo varmaan silloin jonkinasteista aknea), äitini tuli luokseni ja sanoi “voi kuinka olet kaunis”. Muistan tuon lauseen ja sen herättämät tunteet varmaankin siksi niin hyvin, että kukaan ei sitä ennen ollut sanonut niin ja elin ehkä 4-5 vuotta siitä eteenpäin kunnes kuulin sanan “kaunis” liitettävän minuun uudestaan.

Tiedän etten ole kaunis. Ja tiedän myös sen, ettei pelkkä akne, tai sen jäänteet, tee minusta rumaa. En vain ole kaunis. Senpä takia, ja sitä suuremmalla syyllä, arvostan ja rakastan suunnattomasti miespuolista ystävääni, joka sanoo minua nykyään kauniiksi. Hän tekee sen pyyteettömästi, saamatta vastalahjaksi kuin ujon hymyni. En pysty uskomaan hänen sanojaan, mutta silti ne tuntuvat hyville. En usko hänen edes ymmärtävän, miten hirveästi saan voimaa siitä, että hän jaksaa sanoa niin.

On hirvittävän merkityksellistä, mitä toiselle ihmiselle sanoo. Ja joissakin tapauksissa myös se, mitä jättää sanomatta. Kaikki tarvitsevat arvostusta ja hyväksyntää. Tämä minun ystäväni on hirvittävän viisas, tietoisesti tai  tietämättään. Täytyy ihan muistuttaa itseään ottamaan hänestä mallia. Sanojen voima kun on vahva niin hyvässä kuin pahassakin.

Itse ei menetä mitään, vaikka tukee toisen taistelua elämässä hellin ja rohkaisevin sanoin. Joskus se on ainut, mitä tarvitaan.

<3

Taas on iho huonompana… Kumma, miten se vaikuttaakin mielialaan ja koko olemukseen. Kun ystäväni pohti tänään ääneen näyttävänsä “kauhealta”, koin sen kritiikiksi minua kohtaan. Hänhän on täydellinen: täydellinen iho, täydelliset hiukset, täydelliset kasvonpiirteet. Minä taas, jolla oikeasti on epätäydellinen iho, epätäydelliset hiukset ja epätäydelliset kasvonpiirteet, en KOSKAAN sanoisi ääneen näyttäväni kauhealta. Siltähän minä näytän joka päivä ja siltä minusta tuntuu JOKA IKINEN PÄIVÄ. Jos sanoisin kuten ystäväni, joka oikeasti tietää olevansa kaunis, vetäisin vain turhaan huomiota itseeni ja saisin luultavasti valheellisen kohteliaan vastauksen ”no ethän”.

Toisaalta, tätä uuvuttavaa taistelua käydessäni, olen hiljalleen myös oppinyt hyväksymään aknen osaksi minua. En enää ole purskahtaa itkuun kun näen itseni peilistä (tosin tämä kyllä osittain johtuu siitäkin, että ihoni todella on hieman parantunut) enkä enää anna persoonani jäädä jonnekin syvälle kuoreni alle vain tämän typerän sairauden takia. Lisäksi mieltäni on hieman kohentanut se (vaikka tunnen pahaa omaatuntoa sanoa näin), että olen yllättäen alkanut löytää ympäriltäni muita ikäisiäni, jotka sairastavat myös aknea. Olen löytänyt esimerkiksi luokkalaisistani jopa pahempia tapauksia kuin itseni. Miten en ole sitä aiemmin huomannut? Ihan kuin akne olisi tehnyt minut aiemmin aivan sokeaksi muiden huonolle iholle, koska aikaisemmin en todella ole nähnyt ympärilläni tai lähipiirissäni KETÄÄN, jolla olisi ongelmia ihonsa kanssa.

En ehkä olekaan yksin. Vaikka olenkin. Koska tästä vaivasta en vain pysty vielä kenenkään kanssa puhumaan, se on liian herkkä ja musertava asia… vielä. Ehkä joskus voin käsitellä sitä muutenkin kuin pitämällä tätä blogia. Ainakin toivon niin

Nyt unille, ehkä huomenna tuntuu jo paremmalta.

Miksihän aknea sairastaville ei ole olemassa vertaistukiryhmiä? Vai onko, en ole ainakaan koskaan kuullut. Suurin piirtein kaikille muillehan on sellainen olemassa; alkoholistit, syömishäiriötä sairastavat, omaishoitajat… Miksi ei aknea sairastavat?

Minä ainakin kaipaisin ihan valtavasti tukea ja rohkaisua nimenomaan ihmisiltä, jotka oikeasti ymmärtävät. Siis niiltä, jotka käyvät läpi samoja asioita kuin minä. Olen niin kyllästynyt kuulemaan vauvanbeba-ihoisen kaverini neuvoja, jotka kuuluvat suurin piirtein näin; kun syö d-vitamiinia iho pysyy nättinä, kun syö c-vitamiinia ei tule finnejä, kun käy solariumissa ihon kunto paranee, kun pesee naamansa ei näytä rupikonnalta… … … Näitähän riittää.

Joka tapauksessa itse henkilökohtaisesti kyllä kannattaisin aknea sairastaville perustettavaa omaa vertaistukiryhmää. Sillä siinä missä akne on fyysinen sairaus, se on myös henkinen sairaus, joka jättää uskomattoman rankat jäljet kantajaansa. Ja eikö pitäisi huolestua jo siitäkin, että aknea sairastavien itsemurhariski on erään tutkimuksen mukaan kohonnut?

Ikävä kyllä päädyn kerta toisensa jälkeen tulokseen, että akne ei vain ole riittävän mediaseksikäs aihe. Siitä ei ole kiva vääntää juttua. Toisin kuin vaikkapa alkoholisteista, heillähän on aina jokin jännittävä tarina sairautensa taustalla.

Kukapa tämänkin ratkaisisi? Ehkä se on vain niin, että aknea sairastavat ovat tuomittuja selviämään yksin. Ne jaksaa, jotka jaksaa. Jotka ei, ne ei.

Eli e-pillerit kohta olleet maagiset kahdeksan kuukautta käytössä. Omalla kohdallani tuo että veisi 3-4 kuukautta saada iho kuntoon oli täyttä humpuukia. Oikeastaan tuntuu, että nyt on alkanut uusi pahenemisvaihe ja näppyjö on pukannut monta ympäri kasvoja. Aina ne jaksaa tuntua yhtä inhottaville, vaikka luulis sitä jo tottuneen, että näyttää tältä…

Vaikka miltä sitä oikeasti näyttää? Minä en tiedä. Jokaisessa valokuvassa näytän erilaiselta, jokainen peili näyttää erilaisen kuvan. Olen erinäköinen aamulla, illalla, yöllä… Joskus kauhistun omaa naamaani ja tekisi mieli melkein itkeä (siis jollei itkut olisi jo tämän naaman takia itketty aikaa sitten). Joskus taas ihmettelen, miten paljon paremmalta näytänkään kuin vaikkapa puolivuotta sitten. Kuitenkin, kuten jo aikaisemmin olen maininnut, nyt suurimpana riesana ovat arpikuopat lähinnä poskipäiden alapuolella ja nenän molemmin puolin poskissa. Samoin punaiset jäljet muistuttavat joka ikisestä kasvoilla uhmakkaasti olleesta näpystä. Normaalia naamaa en taida koskaan saada.

Se onkin varmaan sitten seuraava asia, johon täytyy vain alkaa sopeutua. Että minä en vaan ole sellainen kaunokainen kuin telkkarissa kaikki on.  Onhan siinä puolensa edustaa sitä kaikista karuinta ja kammottavinta totuutta. Itsensä hyväksyminen sellaisena kuin on vaan tuntuu olevan yksi maailman vaikeimmista tehtävistä…

Noh, syksy jatkuu. Ja uusi toivo! Tilasin nimittäin tänään etananlimaa!! Sitä ennenkin käyttäneenä, olen taas aika toiveikas. OptiRetinistä en huomannut olevan mitään sen ihmeempää iloa. Samalta näytän.

Syksyjä kaikille !

Aikaa edellisestä kirjoituksesta yli puoli vuotta. Tuskimpa kukaan on tätä lukemassa käynyt, olen unohtanut koko “blogin (aika ylevää)” itsekin.

Ylä ja alamäkiä on puoleen vuoteen mahtunut. Kaiken kaikkiaa aika on lentänyt. E-pillerit ovat tuoneet apua ja lohtua, iho on parantunut huomattavasti.

MUTTA nyt suruna ovat arvet! ja punaiset jäljet! Ei herra isä! Nyt tämän blogin nimen pitäisi olla “Arpien kanssa”. Ennen ihossa oli pahkuroita ja kukkuloita, nyt kuoppia ja laaksoja. Saa nähdä kuinka monta vuotta tästä vaiheesta saa sitten tämä onneton kärsiä…

Kaikki meikkiin itsensä totuttaneet näppynaamat tietää, että ulos meneminen ilman meikkiä on hirveää kärsimystä, tuskaa ja häpeää. En ole varmaankaan sen jälkeen kun aloin ymmärtää todella ihoni kuntoa, käynyt juuri koskaan ilman meikkiä ihmisten ilmoilla. En ole turhamainen, olen tuskissani. Kadehdin kaikkia jotka voivat olla laittamatta meikkiä ja näyttävät silti terveiltä ja kauniilta. Jos voisin ja itsetuntoni kestäisi sen, en käyttäisi meikkiä. Toisaalta itsetuntoni on maanraossa silloinkin kun pistän meikkiä, se on olematon silloin kun en yritä peitellä ihoani lainkaan.

No, joka tapauksessa tänään kidutin itseäni oikein kunnolla. Päätin nimittäin lähteä ulos ilman meikkiä. Ainoa syy tähän oli kaunis auringonpaiste ja tieto siitä, että aurinko on aina helpottanut iho-ongelmiani. Pystyin jonkinlaisen lenkin sitten vetämään ja pidin kasvot aina aurinkoa kohti. Paitsi tietysti silloin kun joku tuli vastaan, silloinhan painetaan katse maahan ja vedetään huppua tiukemmin päähän, että saisi edes vähän peiteltyä omaa epätäydellisyyttään. Ei siis ollut mitenkään hauska lenkki ja pelkäsin koko ajan törmääväni tuttuihin. He tosin olisivat tuskin tunnistaneet minua, kun näytin tavallistakin enemmän Hollywood-leffan karmivalta ölli-mölli-pahikselta, tsiisus.

Yhteenvetona siis: e-pillerit ovat viiden tabun jälkeen räjäyttäneet koko kuontaloni (eilen otin itsestäni karmivia valokuvia, että voisin hieman objektiivisemmin tietää, mihin suuntaan ollaan menossa) ja itsetuntoni on siipi maassa. Olen joskus kuullut sanonnan, että niitä koetellaan joiden tiedetään se kestävän. Hee. Kyllä sen kestämisen rajoilla ainakin mennään.

Tiedän ikävä kyllä kokemuksesta, että ihon hoitoon saa tuhlattua järkyttävän määrän rahaa. Nuorempana käytin mahdollisimman alkoholipitoisia tuotteita siinä uskossa, että ne auttavat. Paljon pesuaineita ja kasvovettä, vähän kosteusvoidetta. Mihin sitä kosteusvoidetta edes tarvitsi? Ihohan oli rasvainen omasta takaakin.

Tämä upea ihonhoitomenetelmä aiheutti sen, että sain isoja punaisia näppyjä jatkuvasti ja lisäksi ihostani tuli “muhkurainen” eli värittömiä valkopäitä tuli etenkin poskiin ja suupieliin. Sopivassa valossa iho on kuin Kreikan hiekkaranta, silkkisen sileää kohtaa ei ole.

Epätoivoinen on varmasti paras sana kuvaamaan mielentilaani. Noin vuosi sitten törmäsin etanan limasta tehtyyn voiteeseen, jonka luvattiin auttavan akneen ja muistaakseni myös arpiin, joista tietenkin kärsin myös. Sen jälkeen kuulin BM-voiteesta ja hankin myös sitä.

Täytyy sanoa, että ilmeisesti juuri tuo BM-voide on tuonut avun punaisiin arpiini, jotka ovat nyt menneen talven lumia, sentään jotain hyvää Voiteen hinta on kuitenkin sen verran kirpeä, että karvaita kyyneleitä itkien vetelen sitä naamaan ja kadehdin niitä, jotka voivat käyttää rahansa johonkin mukavampaan.

No joka tapauksessa, viime syksynä sitten tajusin, että ihoni kiljuu kosteusvoiteita. Sehän on kuiva, vaikka rasvoittuukin! Aloin rasvata ihoa oikein urakalla ja etsin BM-voiteen rinnalle toista enemmän kosteuttavaa voidetta. Voin kertoa että eteenpäin on menty. Ihon “muhkurat” ovat vähentyneet. Hormooni näpyt sen sijaan eivät. En ymmärrä, miksi olen noista hemmetin hormooneista kärsinyt näin kauan ennen kuin suostuin harkitsemaan e-pillereitä.

Kaiken kaikkiaan olen huomannut, että omista kangistuneista tavoista ja kaavoista on kauhean vaikeaa päästä eroon. Välillä on vaan pakko myöntää olleensa väärässä ja tehneensä virheitä.

Ulos omasta asunnosta meneminen on näppynaamalle monta kertaa sellanen koitos, että sitä ei voi kukaan siloposki koskaan ymmärtää. Kaikkihan haluaa olla hyväksyttyjä ja rakastettuja muiden ihmisten silmissä. Miten helppoa oliskaan olla näppynaama, jos uskoisi että riittää just sellasena ja pystyisi ajattelemaan että ihmiset näkee muutakin kun kasvot, että jotkut ihmiset näkee sinne pintaa syvemmälle eikä tuomitse heti.

Ennakko-odotushan on se, että kaikki tuomitsee, mutta kun sitä nyt tässä ajattelen tarkemmin niin pahin tuomitsija taidan olla minä itse. Minä en usko että olen riittävä, en usko että joku voi nähdä muutakin kun näpyt. En usko että kukaan voi koskaan rakastaa tämmöstä epätäydellisyyden huipentumaa. Ja erityisen tuskalliselta tuntuu se, kun sanotaan että täytyy ensin rakastaa itseään ja sitten vasta voi odottaa muiden rakastavan.

Ongelma on vaan siinä, miten hyväksyä itsensä kun ei vaan hyväksy?

Tänään koulussa istuin kauniin ja virheettömän ihon omaavan kaverini vieressä ja tunsin niin käsittämätöntö alemmuutta ja huonoutta että sitä ei pysty kuvaamaan. Arvioin itseni arvottomaksi, yhdentekeväksi. Ennemmin sitä hiipuu pois ja muuttuu näkymättömäksi kun sanoo tai tekee mitään. Tai että lähestyis ketään, ei ikinä.

Ennen saatoin itkeäkin kun tulin koulusta tai töistä kotiin. Ihme kyllä en enää. Kai mä sitten jotenkin olen vahvistunut jossain välissä.